.Daron Acemoglu, James A. Robinson: Miksi maat kaatuvat on sellainen kirja jota suosittelen lukemaan ja jonka avulla voi nähdä myös nykyisyydessä isommat kehityskulut - populismi ja vastakkainasettelu ovat suora uhka hyvinvoinnille. Populismi ei ole pelkästään äärioikeiston tapa mutta yhä enenevissä määrin myös äärivasemmiston tapa.
Trumpin nousuun vaikutti osittain länsi-maisten demokratioiden ylimielisyys ja naiivi oletus siitä että demokratia Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen olisi helposti istutettavissa autoritääristen järjestelmien tilalle. Näin ei ole käynyt. EU ja NATO laajenivat aggressiivisesti itään hyödyntäen Venäjän heikkoutta 1990-luvun lopussa. Koska EU ja NATO eivät ottaneet tarpeeksi huomioon myös Venäjän intressejä, laajentuminen aiheutti vastareaktion Venäjällä joka jatkuu yhä. Arabikevät myös epäonnistui demokratian juurruttamisessa entisten diktaattorien hallitsemiin maihin todistaen osittain sen että kun yhteiskuntaan on vakiintunut tietty instituutiojärjestelmä, sen muuttaminen on erittäin hankalaa. Tämä kehityskulku heikensi sekä USA:n että EU:n asemaa maailmanpoliittisesti. Kiinan nousun myötä myös taloudellisten voimasuhteiden muutos on ollut isoa heikentäen eritoten keskiluokan asemaa länsi-maissa ja on siten edesauttanut populismin suosion kasvua. Populismi ammentaa voimansa vastakkainasettelusta joka USA:ssa alkoi jo 1990-luvulla. Tämä vastakkainasettelu on heikentänyt USA:n demokratiaa jo pidemmän aikaa ja on voimistunut Trumpin aikana. Kuitenkin USA:n instituutiot ovat niin vahvat että tuskin tässä mitään apokalyptistä tuhoa tapahtuu mutta jonkinverran huolissaan tästä pitäisi olla jokaisen joka kunnioittaa demokratiaa ja markkinataloutta.
Trumpin flirttailu äärioikeiston kanssa on aiheuttanut vastareaktion joka on alkanut kiihdyttää negatiivista kierrettä. Vaikka BLM mielenosoitukset ovat olleet 93% rauhanomaisia, ääriliikehdintää esiintyy myös vastapuolella. Väkivalta on näkyvin ilmiö mutta taustalle on syntynyt myös ns. cancel-kulttuuria jossa vain "oikeamieliset" pääsevät ääneen. Esimerkiksi New York Timesin Bari Weiss erosi tämän ilmiön takia. Reaktio äärioikeiston populismiin ei pitäisi olla äärisuvaitsevainen populismi (USA:ssa tuskin on äärivasemmistolaista populismia isossa määrin). Äärisuvaitsevaisuus kääntyy itseään vastaan jos ei Paasikiven sanoin tunnusteta ja tunnisteta tosiasioita.
Suomeen ison maailman ilmiöt tulevat jälkijunassa mutta samanlaisia kehityskulkuja on nähtävissä myös täällä. Vaikka on typerää yleistää kaikkia perussuomalaisia äärioikeistoksi, 2017 Halla-ahon nousun myötä radikaalit ovat saaneet puolueessa yhä enemmän vaikutusvaltaa. Mikäli on uskominen Lauri Nurmen kirjaa Halla-ahosta, puolueen johdossa on mies joka on ammentanut ideologiansa natsipuoluetta edeltävästä Thule-seurasta. Ja myös varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari ammentaa suosionsa vastakkainasettelusta. Huhtasaaresta tosin ei voi saada selvää että mitä hän oikein ajaa sillä näyttää että hän vain vastustaa vastustamisen ilosta kaikkea joka ei sovi hänen vähintäänkin ristiriitaiseen maailmankuvaansa. Tämä perussuomaisten radikalisoituminen on selvästi nähtävissä ja sen aiheuttama vastareaktio on myös nähtävissä. Elokapinan juuret ovat marxilaisuudessa ja vaikka "hyödylliset hölmöt" jotka istuvat keskellä katua luulevat edistävänsä asiaansa, tosiasiassa he vain kasvattavat vastakkainasettelua. Ohisalo on saman ongelman kanssa mitä Halla-aho on: Miten pitää radikalisoitumassa oleva kannattajakunta tyytyväisenä? Ohisalo ei ole joko tunnistanut elokapinan marxilaisia juuria tai ei ole halunnut suututtaa äänestäjäkuntaansa. Juuri samalla tavalla Halla-aho ei ole voinut irtautua (tai ei ole halunnut, en tiedä) Scriptaan kirjoittamistaan teksteistä. Radikalisoituminen vähentää poliittista liikkumatilaa niin vihervasemmistolta kuin perussuomalaisilta. Toki huomautan että kun puhun radikalisoitumisesta, kyseessä on Suomessa vielä hyvin pieni vähemmistö. Mutta tähän pitäisi niin perinteisten kuin myös itse radikalisoitumassa olevien puolueiden kiinnittää huomiota.
Poliittinen polarisoituminen näkyy myös perinteisissä puolueissa. Uskon että Sipilä ajoi ja Marin ajaa aidosti Suomen etua mutta Paasikiveä lainatakseni, molemmilla tuntuisi olevan vaikeuksia tunnistaa tosiasioita. Sipilän politiikka oli oikeistolaista ja hän ei tunnistanut millaisen poliittisen vastareaktion sai aikaiseksi puuttumalla Suomessa vakiintuneeseen instituutionaaliseen järjestelmään. Vaikka tarkoitusperät olivat hyviä, hän ei huomioinut tarpeeksi AY-liikkeen valtaa ja siitä seuraavaa SDP:n liukumista vasemmistolaisempaan politiikkaan. Marinia näyttäisi vaivaavan sama lyhytnäköisyys ja isomman kokonaisuuden hahmottamisen puute. Nykyinen hallituksen politiikka vaikuttaa ajavan Kokoomusta ja SDP:tä yhä enemmän erilleen jolloin seuraava hallitus voi olla vielä oikeammalla mitä Sipilän hallitus oli. Ja sitten mennään taas enemmän vasemmalle...
Suomelle ja yrityksille poliittinen vakaus olisi tärkeintä. Kuitenkin Suomen tarina on ollut menestys ja vaikka vielä polarisoituminen ei ehkä ole Suomen suurin ongelma, siitä pitäisi olla kuitenkin jonkinverran huolissaan. Äärisuvaitsevaisuus (tai vasemmistolaisuus) on yhtä vaarallista kuin äärioikeistolaisuus. Olipa poliittinen puolue mikä tahansa, suosittelen äänestämään maltillista ehdokasta ja muistamaan että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten.
Minusta nuo naten pollit ym on silkkaa gusetusta.
Minikommentit